Suhtautuminen kroppaani

Muutamanlla viikolla olen tätä postausta jo eteenpäin lykännyt, kun aihe on omalla tavallaan arka käsitellä .Viimeistelin tämän kuitenkin nyt ja päätin saada tämän teillekin luettevaksi.

En oikeastaan koskaan ennen raskauttani ollut tyytyväinen kroppaani. Olin aina peruskoulussa vertaillut itseäni muihin ja nähnyt aina itseni pyöreämpänä, kuin muut ikäiseni. Tunsin oloni epämukavaksi ja usein ajatuksissani pyöri, mitä muut ajattelevat minusta, Kyseinen ajattelutapa on varmaan monelle tuon ikäiselle tuttua.

Muistan painaneeni seitsemännen luokan alussa 48kg, joka kuulostaa näin jälkeenpäin varsin hyvältä. Silloinkin ajattelin olevani se kaikista pyörein, vaikka en edes ollut. Yläkoulussa löysin silloisen poikaystäväni, joka jaksoi aina puhua siitä, että olen jopa liian hoikka, enkä syö. En halunnut syödä poikaystäväni nähden mitään, koska tunsin lihovani ja pelkäsin, että en kelpaa hänelle, jos syön liikaa hänen nähden. Jätin kouluruokailut pois. Syöminen hänen edessään hävetti. Todella pinnallista ajatella kyseisellä tavalla, mutta ei ihminen ajatuksilleen mitään voi.

Seurustelumme alkuaikoina kävin yökylässä usein hänen luonaan. Saatoin olla syömättä sen vuorokauden, koska en halunnut syödä hänen kotonaan. Osasyynä se, että en halunnut syödä hänen nähdessään, mutta se kodin sotkuisuus vaan lisäsi syömättömyyttäni. Ällötti ajatuskin siitä, että ruoka on pyörinyt likaisella pöydällä.

Seurustelun edettyä syöminen kuitenkin normalisoitui, kun en jaksanut enää välittää. Jotenkin sitä oppi elämään ajatuksen kanssa, että hän ei lähde, vaikka söisin. Myöhemmin suhde kääntyi huonompaan suuntaan ja sain jatkuvasti kuulla olevani lihava. Tuntui pahalta kuulla ensin olevansa liian laiha, jonka jälkeen onkin liian lihava. En tiedä oliko haukkuminen vitsiä vai ei, mutta itse ainakin otin ne tosissani. Se oli itsetunnolleni kova paikka.

Erosimme raskausaikanani ja itsetunto romahti täysin. Tuntui pahalta liikkua edes kävellen kouluun 500 metriä, kun pelkäsin kaikkien tuijottavan minua. Kukaan ei edes tiennyt raskaudestani vanhempieni ja hänen lisäkseen. Tunsin kaikkien tuijottavan minua, vaikka todellisuudessa sain samat katseet, kun aina ennenkin. Olo oli jotenkin niin pieni ja mitätön, kun itselle tärkeä henkilö katosi. Poikaystäväni tuntui silloin olevan kaikki tuki ja turva ja hän oli yhtäkkiä poissa elämästäni.

Paljastin raskauteni ja sain ympärilleni paljon tukea. Vatsastani alkoi näkyä melkein heti tämän jälkeen, koska viikkoja oli jo 17+.
Olin toivonut pitkään, että maha näkyisi, mutta mahan kasvaessa tunsinkin oloni lihavaksi. Ajattelin taas kaikkien kuvittelevan, että olen muuten vaan näin lihava, vaikka oikeasti olin raskaana.

rv 17+

Mahan suurentuessa lisää aloin pitämään siitä. Välillä olin todella epävarma, mutta suurimman osan ajasta rakastin vauvamahaa. Oikeastaan raskaus muutti omaan kroppaani suhtautumisen positiiviseen suuntaan. Vatsa vaan kasvoi ja tunsin, että siellä on pieni ihminen. Vatsani jopa näytti siltä. että joku kasvaa sen sisällä. Ikävöin raskausmahaani jo raskausaikana ja välillä toivoin, että saisin pitää sen ikuisesti. Välillä koin silti edelleen epävarmuuden tunnetta siitä, mitä ihmiset ajattelivat isosta mahastani. Tuntuu edes pahalta sanoa noin, kun tiedän, että mahani kasvoi hyvästä syystä.

Heinäkuun lopussa viimeistä kertaa töihin lähdössä ennen äitiyslomaa

Raskauden jälkeen kehuin, kuinka vatsani on kutistunut, enkä ole koskaan ollut näin laiha. Todellisuudessa minulla oli vielä aivan järkyttävän turvonnut vatsa synnytyksen jäljiltä, mutta se tuntui pieneltä raskausmahaan nähden. Osasin katsoa itseäni peilistä vaan hoikkana.

Synnytyksestä kotiutuneena

Paino putosi jonkin verran raskauden jälkeen. Nykyään voin sanoa olevani suhteellisen tyytyväinen itseeni. Edelleen toivoisin olevani muutaman kilon kevyempi ja pelkään lihovani, mutta pystyn silti katsomaan itseäni peilistä tyytyväisenä.
Harvemmin on päiviä. kun katson itseäni peilistä ja vihaan kroppaani.