maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kuinka äitiys muutti minua

Kuinka äitiys oikein muutti minua?

Olen löytänyt tietyn päivärytmin. Ennen raskautta nukuin viikonloppuisin pitkään ja valvoin myöhään. Arkena heräsin kouluun niin myöhään, kun mahdollista. Tällä hetkellä herään yleensä klo 6-8. On luksusta nukkua yli kahdeksaan.

Olen paljon itsevarmempi. Uskallan soittaa virallissia puheluita miettimättä montaa tuntia sitä tai suunnittelematta paperille valmiiksi, mitä sanon. Edelleen puhelut jännittää ja pelottaa, mutta huomattavasti vähemmän. Uskallan myös jutella tuntemattomienkin ihmisten kanssa ilman suurempaa ongelmaa.

Olen oppinut, että ulkonäkö ei ole tärkeintä, eikä muiden mielipiteellä ole väliä. Pystyn menemään kauppaan tukka kiinni ilman meikkiä. Ei ole väliä, mitä muut ulkonäöstäni ajattelee. Kroppani on hyvä tällaisenaan. Tämä helpottaa elämää paljon. Ei tarvitse tuskailla joka päivä omaa ulkonäköä.

Olen huomannut, mitä todellinen väsymys on. En olisi uskonut, että todella vähällä unimäärälläkin voi pärjätä. Niistä vähäisen unen päivistä ei ole paljon muistikuvia, mutta niistäkin päivistä on selvinnyt. Opin arvostamaan päiväunia, koska yöllä ei ollut mahdollisuutta nukkua.

Olen läheisempi ihmisten kanssa. Sukulaiset pitävät paremmin yhteyttä ja olen saanut kasattua hyvän tukiverkoston ympärilleni. Siskoillenikin pystyn puhumaan lähes tulkoon kaikesta. Ennenkin olisin voinut, mutta en ehkä uskaltanut. Myöskin muihin äiteihin on ollut kiva tutustua ja olen löytänyt uusia ystäviä.

En pelkää pimeää niin paljon. Minulla on ollut aivan järkyttävä pimeän pelko. En ole koskaan tykännyt nukkua huoneen ovi kiinni, koska tunnen olevani niin yksin ja huone pimenee entisestään. Nykyään saan jotenkin T:n vieressä nukkuessa turvaa hänestä ja rakastan nukkua pimeässä. Näin kesällä ei ulkona ole pimeää, mutta saa talven tullessa nähdä pelkäänkö vielä ulkoilla pimeällä.

Räkä, kakka, oksennus ja pissa eivät ole niin kamalaa. Siedän sen, että lapsi pissaa tai puklaa päälleni. On myös ihan normaalia heilua lattioilla pyyhkimässä lätäköitä. Ennen kammoksuin tätäkin, mutta jollain tapaa oma lapsi on poikkeus.

Vaikka rahaa olisikin, en osta mitään itselleni. Lapselle löytyy aina kaikkea kivaa, mitä ostaa. Lastenvaatteet on paljon nätimpiä kuin aikuisten.

Olen oppinut arvostamaan omaa aikaa. On ihanaa leikkiä lapsen kanssa, mutta on myös ihanaa olla välillä ihan rauhassa. Puuhailen omia hommiani, kun T nukkuu.

Olen oppinut ulkoilemaan, eikä koskaan ole tylsää. Ulkonakin voi touhuta kaikkea kivaa lapsen kanssa. Ulos tulee myös lähdettyä, kun lapsenkin täytyy ulkoilla.

Luotan asioiden järjestyvän aina. Ei meille tule eteen sellaista, mistä ei yli päästäisi. Ennen hätkähdin pienemmistäkin asioista. Tähän vaikutti ehkä meidän tapahtumarikas syksy, mutta myöskin äidiksi tuleminen.

Olen oppinut olemaan aidosti onnellinen ja nautin pienistä asioista. On aivan ihana saada oma lapsi hymyilemään. En edes muista, koska olisi ollut päivä, kun kaikki on tuntunut ärsyttävän ja menevän pieleen. Ennen näitä päiviä tuli usein vastaan.

Tiedän, mitä aito rakkaus on. Voisin tehdä mitä vaan, että toisella olisi hyvä olla. Mietin myös enemmän menettämistä ja se on omalla tavallaan todella pelottavaa.

Ennen kaikkea olen kasvanut ihmisenä ja minusta on tullut äiti. Ei tätä kaikkea pysty selittämään sellaiselle, joka ei ole kokenut äitiyttä. Kannan vastuun itsestäni, sekä toisesta.







maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuulumiset & neuvolakäynti

Sain juuri T:n päiväunille, nappasin muutaman kuvan ja otin tietokoneen mukaani, jotta saisin tämän viikkoisen postauksen kirjoitettua. Tänään olen vapaalla ja kirjoittelen tätä postausta takapihallamme nauttien lämpimästä auringonpaisteesta. 


Heräsimme T:n kanssa tänään noin 8.50 ja yhtäkkiä mieleeni juolahti, että tänään olisi edessä neuvolakäynti. Olin jotenkin unohanut sen kokonaan, johtuen osittain siitä, että saimme ajan kaksi kuukautta sitten. Pienen paniikin jälkeen ehdimme kuitenkin aivan hyvin.



Neuvolassa T oli aivan innoissaan uusista leluista ja esitteli kaikki taitonsa. Neuvolatäti sanoi T:n olevan jo ison pojan näköinen, olihan T kasvanutkin paljon. Neuvolatäti vitsaili myös, että T voisi toimia muille ikäisilleen fysioterapeuttina ja näyttää, kuinka liikkuminen sujuu. Tällä kertaa T:tä ei pistelty hemoglobiinin mittausta enempää. 

Neuvolakäynnin jälkeen olimme ulkona pitkän aikaa. Kiikuttiin, ajeltiin rattailla ja leikittiin koiran kanssa. T viihtyy nykyään niin hyvin ulkonakin ja on helppo lähteä, kun ei tarvitse pukea montaa vaatekerrosta päälle.



Seuraava neuvola meillä onkin, kun T täyttää vuoden. Silloin hän saa myös kolme uutta rokotetta, joten se neuvolakäynti ei varmastikkaan ole yhtä mieleinen, kun tänään. Jotenkin on taas niin outo ja haikea olo, kun T syntyi vasta ja nyt varasimme ajan 1v neuvolaan. Pääsen pian myös järjestämään syntymäpäiviä. 

Viikonloppuna kävimme T:n kanssa katsomassa raveja. T viihtyi pitkän aikaa katselemassa hevosia, sekä ympärillä pyöriviä ihmisiä. Ravejen loppupuolella häntä alkoi kuitenkin hieman pitkästyttää, joten leikimmekin T:n kanssa loppuajan, kun vanhmepani seurasivat raveja loppuun saakka.



Eilen kävimme myös katsomassa uistelukisoista saapuvia veneitä. T seurasi tarkasti veneillä rantaan saapuvia ihmisiä, joilla oli kalat mukanaan. 

Nyt rupean tilaamaan T:lle syntymäpäivälahjaa ja katselemaan juhliin sopivia koristeita, jotta ehdin tilata ne hyvissä ajoin. Toinen lahja onkin jo saapunut postissa, mutta ajattelin tilata vielä jotain muutakin. Mitä piditte tällaisesta tavallisesta kuulumispostauksesta? Haluaisitteko lisää samantyylisiä vai jotain muuta?

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Suhtautuminen kroppaani

Muutamanlla viikolla olen tätä postausta jo eteenpäin lykännyt, kun aihe on omalla tavallaan arka käsitellä .Viimeistelin tämän kuitenkin nyt ja päätin saada tämän teillekin luettevaksi.

En oikeastaan koskaan ennen raskauttani ollut tyytyväinen kroppaani. Olin aina peruskoulussa vertaillut itseäni muihin ja nähnyt aina itseni pyöreämpänä, kuin muut ikäiseni. Tunsin oloni epämukavaksi ja usein ajatuksissani pyöri, mitä muut ajattelevat minusta, Kyseinen ajattelutapa on varmaan monelle tuon ikäiselle tuttua.

Muistan painaneeni seitsemännen luokan alussa 48kg, joka kuulostaa näin jälkeenpäin varsin hyvältä. Silloinkin ajattelin olevani se kaikista pyörein, vaikka en edes ollut. Yläkoulussa löysin silloisen poikaystäväni, joka jaksoi aina puhua siitä, että olen jopa liian hoikka, enkä syö. En halunnut syödä poikaystäväni nähden mitään, koska tunsin lihovani ja pelkäsin, että en kelpaa hänelle, jos syön liikaa hänen nähden. Jätin kouluruokailut pois. Syöminen hänen edessään hävetti. Todella pinnallista ajatella kyseisellä tavalla, mutta ei ihminen ajatuksilleen mitään voi.

Seurustelumme alkuaikoina kävin yökylässä usein hänen luonaan. Saatoin olla syömättä sen vuorokauden, koska en halunnut syödä hänen kotonaan. Osasyynä se, että en halunnut syödä hänen nähdessään, mutta se kodin sotkuisuus vaan lisäsi syömättömyyttäni. Ällötti ajatuskin siitä, että ruoka on pyörinyt likaisella pöydällä.

Seurustelun edettyä syöminen kuitenkin normalisoitui, kun en jaksanut enää välittää. Jotenkin sitä oppi elämään ajatuksen kanssa, että hän ei lähde, vaikka söisin. Myöhemmin suhde kääntyi huonompaan suuntaan ja sain jatkuvasti kuulla olevani lihava. Tuntui pahalta kuulla ensin olevansa liian laiha, jonka jälkeen onkin liian lihava. En tiedä oliko haukkuminen vitsiä vai ei, mutta itse ainakin otin ne tosissani. Se oli itsetunnolleni kova paikka.

Erosimme raskausaikanani ja itsetunto romahti täysin. Tuntui pahalta liikkua edes kävellen kouluun 500 metriä, kun pelkäsin kaikkien tuijottavan minua. Kukaan ei edes tiennyt raskaudestani vanhempieni ja hänen lisäkseen. Tunsin kaikkien tuijottavan minua, vaikka todellisuudessa sain samat katseet, kun aina ennenkin. Olo oli jotenkin niin pieni ja mitätön, kun itselle tärkeä henkilö katosi. Poikaystäväni tuntui silloin olevan kaikki tuki ja turva ja hän oli yhtäkkiä poissa elämästäni.

Paljastin raskauteni ja sain ympärilleni paljon tukea. Vatsastani alkoi näkyä melkein heti tämän jälkeen, koska viikkoja oli jo 17+.
Olin toivonut pitkään, että maha näkyisi, mutta mahan kasvaessa tunsinkin oloni lihavaksi. Ajattelin taas kaikkien kuvittelevan, että olen muuten vaan näin lihava, vaikka oikeasti olin raskaana.

rv 17+

Mahan suurentuessa lisää aloin pitämään siitä. Välillä olin todella epävarma, mutta suurimman osan ajasta rakastin vauvamahaa. Oikeastaan raskaus muutti omaan kroppaani suhtautumisen positiiviseen suuntaan. Vatsa vaan kasvoi ja tunsin, että siellä on pieni ihminen. Vatsani jopa näytti siltä. että joku kasvaa sen sisällä. Ikävöin raskausmahaani jo raskausaikana ja välillä toivoin, että saisin pitää sen ikuisesti. Välillä koin silti edelleen epävarmuuden tunnetta siitä, mitä ihmiset ajattelivat isosta mahastani. Tuntuu edes pahalta sanoa noin, kun tiedän, että mahani kasvoi hyvästä syystä.

Heinäkuun lopussa viimeistä kertaa töihin lähdössä ennen äitiyslomaa
Raskauden jälkeen kehuin, kuinka vatsani on kutistunut, enkä ole koskaan ollut näin laiha. Todellisuudessa minulla oli vielä aivan järkyttävän turvonnut vatsa synnytyksen jäljiltä, mutta se tuntui pieneltä raskausmahaan nähden. Osasin katsoa itseäni peilistä vaan hoikkana.

Synnytyksestä kotiutuneena

Paino putosi jonkin verran raskauden jälkeen. Nykyään voin sanoa olevani suhteellisen tyytyväinen itseeni. Edelleen toivoisin olevani muutaman kilon kevyempi ja pelkään lihovani, mutta pystyn silti katsomaan itseäni peilistä tyytyväisenä.
Harvemmin on päiviä. kun katson itseäni peilistä ja vihaan kroppaani.




maanantai 19. kesäkuuta 2017

Synnytyksen tuomat kokemukset

Tämän postauksen otsikoiminen tuntui todella hankalalta. Haluan nyt kuitenkin käsitellä tämän synnytyksen loppuun saakka.
Nämä kokemukset eivät tulleet suurimmaksi osaksi esille vielä edellisessä postauksessa, mutta myös nämä sain kokea. En halua valittaa mistään, vaan tuoda kokemuksia esille. Kaikkia näistä ei jokainen synnyttäjä tule kokemaan, mutta varmasti ainakin osa. Jotakuta voi ällöttää hyvinkin paljon, että menen näin henkilökohtaisuuksiin, mutta itse synnyttäneenä koen tämän kaiken olevan aivan normaalia. Mutta itse asiaan, tässä tulee kokemuksiani:

Tunteet Pelko, jännitys, ahdistuneisuus, onnellisuus, itku, nauru.. En ollut koskaan tuntenut niin montaa tunnetta yhtä aikaa. Jotain aivan selittämätöntä, mutta silti ihanaa. Ei oikeastaan edes väsyttänyt, kun oli niin onnellinen.

Tikit Joillekin ne voi tuottaa oikeasti suurta kipua. Minun kohdallani itse tikkien ompelu nipisteli vähän, kun olin saanut puudutuksen.  Puudutuksen vaikutus alkoi hiipua vähän liian aikaiseen tikkejä ommeltaessa, jolloin se loppu tuotti jopa hieman tuskaa. Itse tikkejen olemista en juurikaan huomannut. Ne piti huuhtoa joka vessareissulla, mutta muuten niissä ei ollut mitään ihmeellistä. Pois niiden piti lähteä itsestään, mutta ei ne sitten koskaan lähtenytkään. Tämän takia jouduin poistattamaan ne ja se nipisteli aivan älyttömästi. 

Pissiminen En ole koskaan toivonut niin paljon, että pystyisin pissimään. Tahdoin vaan kotiin ja tiesin joutuvani viettämään pidemmän aikaa sairaalassa, jos pissi ei lähtisi tulemaan. Minut katetroitiin yhteensä  kolme kertaa. Juuri ennen synnytystä, muutama tunti synnytyksen jälkeen ja illalla ennen nukkumaanmenoa. Yritin useaan otteeseen käydä vessassa tuloksetta, vaikka rakko oli täynnä. Aamuyöstä sain vihdoin pissin tulemaan ja olin todella tyytyväinen. Olin jo kehitellyt kaiken maailman kauhutarinat siitä, että en voi lähteä kotiin, koska en yksinkertaisesti voi käydä vessassa.

Lantionpohjalihakset menee aivan uskomattoman huonoon kuntoon.

Veri Tunsin oloni sairaalassa todella kamalaksi. Pitkät valkeat sukat, joiden sauma tuntui varpaissa pahalta, pitkä sininen mekko, kamalan värinen aamutakki, verkkoalushousut ja vaippa. Aivan järkyttävän kokoinen side/vaippa, miksi sitä nyt haluaakaan sanoa, mutta silti pelotti, että veri valuu siitäkin läpi. Suihkussa käynti oli tuskaa, kun se vaippa olisi pitänyt saada jalkoväliin jo siinnä suihkun alla, ellei halunnut liata joka paikkaan. Sitä samaa vuotoa kahdeksan  viikkoa, onneksi ei niin runsaana koko aikaa.

Maidonnousu Tuntui siltä, että tissit räjähtävät pian, kun ovat niin täynnä maitoa. Sairaalassa ollessani mekko kastui jatkuvasti, kun maitoa tulvi tisseistä koko ajan. Tissien hipaisukin tuntui kipeältä, eikä sille oikeastaan voinut mitään. Täytyi vain odottaa. 

Imetys Sain imetykseen yllättävän vähän neuvoja. Sairaalassa imetin vain maatessani, joten en oikein kotonakaan tiennyt, kuinka voisin istua ja imettää samaan aikaan.

Kohtutulehdus Olin pelännyt kohtutulehdusta jo ennen synnytystä, kun olin siitä lukenut. Minut päästettiin synnytyksen jälkeen kuumeessa kotiin, mutta jouduin sairaalaan takaisin. Suurin pelko oli, että en saisi lapsia sen takia, kuten taudin pitkittyessä voi käydä. Kaksi päivää olin ehtinyt kotiutua vauvani kanssa, kunnes heräsin yöllä vatsakipuun. Nukuin kuitenkin aamuun asti, mutta herätessäni en päässyt enää mihinkään. Kävelin vessaan tuskaisesti, hitaasti ja kauan, koska kävelystäkään ei tullut yhtään mitään. Äitini joutui hoitamaan vauvan ja lähdimme päivystykseen. Kohtutulehdus oli lääkärin diagnoosi ja hän laittoi meidät Joensuuhun. Siellä kohtutulehdus varmennettiin ja jäin osastolle kolmeksi yöksi crp:n ollessa 250.

Kipu ja nukkuminen Synnytyskipua ei voi kuvailla.Todella kova kipu, mutta toisaalta sen kivun halusi kestävän pidempäänkin. Sairaalassa sain aina 2x1000mg särkylääkettä pyynnöstä. Silti tärisin ekan sairaalayön kivusta ja kylmästä. Se olo oli aivan kamala. Myöskin istuminen, seisominen ja käveleminen tuotti kipua seuraavien päivien ajan. Muistan kävelleeni sairaalankäytäviä ja miettiväni kävelenkö omituisesti, kun selässä tuntuu kipua ja olo on jotenkin jäykkä. Alapäätä jomotti joka askeleella ja istuminen tuotti tuskaa vielä enemmän. Sängyssä makoilu myös teki pahaa, kun kipu yltyi huonossa asennossa oltaessa. Meluakin sairaalassa riitti, joten heräilin koko ajan. Vaikka kipuja olikin, olo oli oikeastaan parempi, kun odotin.

Jälkisupistukset Kohtu supistelee oikeasti todella kovaa synnytyksen jälkeen. Etenkin imetyksen aikana. Kipu tuntuu samalta, kuin synnytksen aikaiset supistukset, mutta lievemmältä. En muista kuinka kauan tätä kesti, mutta useamman päivän.

Yksityisyyden puute Sairaalan verhot eivät peittäneet oikeastaan mitään. Minut katetroitiin pariin otteeseen toisten nähden, kohtua paineltiin ja tikkejä tutkittiin. Viereeni sattui henkilö, joka puhui jatkuvasti puhelimessa, joten siltäkään osin rauhaa ei ollut. 

Ikävä Miten voi olla niin kova ikävä tuttuja ihmisiä ja jopa omaa vauvaa, joka makaa vieressä? Miten voi tulla niin kova ikävä synnytystä, joka juuri loppui? Muutenkin oli niin herkkä oli ja melkein kaikki itketti. 

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Synnytyksen jälkeiset tuntemukset

Vauva on syntynyt, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Harmittaa saada nämä kirjoitetuksi vasta nyt. Olisi mielenkiintoista muistaa, mitä kaikkea ajatuksissa on silloin pyörinyt, sekä muistaa kaikki sairaalassa olosta.

Ihan rehellisesti en muista tarkkaa järjestystä tapahtumille, mutta aika pian synnytyksen jälkeen imetin T:tä. Juotiin kahvit, sain ruokaa ja lääkäri mittaili T:tä. Kaikki tuntui niin jännältä ja uudelta. Jopa suihkuun meno tuntui haikelata, kun joutui ja jättämään T:n hetkeksi mummon syliin. Tuntui kuitenkin ihanalta saada se kaikki lika itsestään pois ja saada puhtaat vaatteet päälleen. Oma kroppa tuntui todella vieraalta, jotain puuttui. Maha oli pehmeä ja reilusti pienempi. 

Välillä tuli ikävä T:tä, vaikka olin hänen vieressään. En oikein tiennyt, mitä ajatella vauvasta. Ihanaa, mutta niin outoa. Hetki sitten vauva oli mahassa ja nyt hän on tässä. En oikeastaan edes tiennyt, kuinka vauvaa tulisi hoitaa. Milloin vauvaan koskee, milloin hällä on nälkä?

Aika meni aivan älyttömän nopeasti. Osastolle mennessäni ilta oli jo pitkällä. Kävelin synnytyssalista osastolle T sylissäni. Äitini kantoi tavaroitani. Toivon matkan loppuvan, koska T tuntui niin painavalta. Käytävä vaan jatkui ja jatkui, vaikka myöhemminkin olen sitä kävellyt ja lyhythän se on. Olin aivan varma, että en jaksa kävellä loppuun saakka. Nyt vasta osaan ajatella, kuinka vähissä voimat ovat olleet, jos 3,6kg on tuntunut mahdottomalta kantaa. Kuvittelin kuitenkin synnytyksen jälkeen olevani aivan entisessä kunnossa. En tuntenut väsymystä ja voimattomuutta.

Osastolla äitini laittoi tavarani kaappiin ja minut ohjattiin omaan sänkyyni. Pääsin ikkunan viereen. Samassa huoneessa oli minun lisäksi yksi äiti. Hoitaja jätti meidät keskenään. 

Äitini lähti ja ajelemaan kotiin päin. Rupesin itkemään ja tuli jotenki todella pelottava olo. Ajatuksissani pyöri vaan, että en tiedä, miten vauvaa hoidetaan. Mitä jos se itkee, mitä teen? Olin niin epävarma, kun olla voi. Olen myös aina pelännyt sairaalaa ja yksin jääminen tuntui pahalta. Koska nään tuttuja seuraavan kerran? Kyllä se vauvanhoito siitä kuitenkin lähti luistamaan. Ihan totta, se tulee luonnostaan.

Ensimmäisen yön tärisin ja valvoin. Oli samaan aikaan kylmä ja kuuma, joka paikkaan koski särkylääkkeistä huolimatta. Olisin halunnut lisää kipulääkettä, mutta en kehdannut vaivata hoitajia. Tiesin, että he ovat siellä töissä, mutta yritin olla mahdollisimman huomamaton. En halunnut aiheuttaa ylimääräistä työtä. Mietin vauvaa, mietin kotia. Olin väsynyt, oli haikea olo, mutta silti olin maailman onnellisin tuore äiti.

Juominen sairaalassa oli imetyksen kannalta tärkeää ja janotti muutenkin ihan koko ajan. Muutamia kertoja minut jouduttiin katetroimaan ja olin varma, että en pääse koskaan kotiin, kun en pysty pissimään. Ravasin vessassa jatkuvan hädän takia ja lopulta aamuyöstä, se tuotti tulosta. Pissiminen onnistui jälleen normaalisti.

Välillä hoitajat painelivat kohtua, tutkivat tikkejä ja muutenkin tarkkailivat vointiani. Kuumetta mitattiin ja viimeisenä päivänä se oli noussut. Kuumeesta huolimatta minut päästettiin kotiin, kun vauvan hoito sujui hyvin. 

Sairaalassa ruoka ei oikein maistunut. Vaikka minulla olisi ollut kovakin nälkä, tulin aivan täyteen syötyäni puolikkaan leipäpalan. Aamu- ja iltapala piti hakea itse aulasta ja siellä olevasta jääkaapista olisi saanut hakea ruokaa koska vaan. Lounas ja päivällinen oli aulassa haettavilla, mutta tuotiin myös omaan huoneeseen, jos ei itse esimerkiksi imetyksen kesken ollessa päässyt hakemaan.





Tämän listan avulla sairaalassa seurattiin, että kaikki sujuu, kuten pitää. Olin pitkään jännittänyt imettämistä ja pelkäsin, että se ei onnistuisi. Olin todella tyytyväinen, että se lähti sujumaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Yhden ainoan kerran T:lle annettiin ruiskusta lisämaitoa, kun T ei ruennut nälkäisenä rinnalta syömään. Vauva piti herättää yölläkin vähintään kolmen tunnin välein syömään.

Hoitajat vaihtoivat yöllä vauvalle vaipan, jos oli itse liian väsynyt. Vauvan kylvetystä, imetystä ja käsittelyä neuvottiin ja käytiin läpi. Oli jotenkin pelottavaa liikutella pientä ja hentoa vauvaa, että se ei menisi rikki. 

Loppu ajan meitä oli sairaalahuoneessa yhteensä neljä. Jatkuvasti toivoin vaan omaa rauhaa ja kotiin pääsyä. Nukkuminen oli hankalaa. Jatkuvasti jonkun lapsi oli hereillä ja hoitajat kävivät huoneessa yölläkin. Olen aina herännyt pieniinkin ääniin. En myöskään halunnut nukkua päivällä. kun huoneessa kävi vieraita. Ymmärrän kyllä vieraiden käyvän, kun tutut haluavat nähdä uuden tulokkaan.

Minun luonani kävi vieraita tasan yhden kerran, kun sairaalassa oli päivittäin tunnin vierailuaika. Tuntui jotenkin oudolta, että muut viettivät aikaa lastensa isän kanssa, mutta itse hoidin kaiken yksin. Sairaalassa sai olla vierailuajan ulkpuolella vaan lapsen isä mutta minun tilanteessani olisin saanut valita yhden "tukihenkilön", kuten äitini, joka olisi viettänyt aikaa kanssani. Välimatkan ja töiden takia minulla ei kuitenkaan "tukihenkilöä" ollut. Itkin vieraideni lähdettyä, kun totuus iski taas vasten kasvoja, en tykännyt jäädä sinne yksin.

Ennen kotiinlähtöä T:lle tehtiin kotiinlähtötarkastus. Tarkastuksesta saimme lähetteen silmälääkärille, joka tutkisi T:n silmät ja jos tarpeen, leikkaus saataisiin ajoissa tehtyä. Tuntui niin pahalta kuulla joutuvamme lisätutkimuksiin, vaikka tiesin sen olevan meidän parhaaksemme. Silmät olivat meidän onneksemme kunnossa.

Raskausaikana minulla oli sosiaalityöntekijä, joka kävi sairaalassa juttelemassa kanssani mm. lapsen syntymästä, lapsen biologisesta isästä, parisuhdetilanteestani, kodistani ja tukiverkostostani. Sosiaalityöntekijä oli ymmärtäväinen, mukava ja rento.

Pääsin sairaalasta kotiin kolmen yön jälkeen ja tuntui niin ihanalta lähteä oman lapsen kanssa harjoittelemaan arkea. Vaikka halusin kotiin, oli silti haikea olo jättää sairaala taakseen ja lähteä. Hoitajat olivat ihania ja oli hieman ehtinyt tottunua sairaalaympäristöön.