Ihan rehellisesti en muista tarkkaa järjestystä tapahtumille, mutta aika pian synnytyksen jälkeen imetin T:tä. Juotiin kahvit, sain ruokaa ja lääkäri mittaili T:tä. Kaikki tuntui niin jännältä ja uudelta. Jopa suihkuun meno tuntui haikelata, kun joutui ja jättämään T:n hetkeksi mummon syliin. Tuntui kuitenkin ihanalta saada se kaikki lika itsestään pois ja saada puhtaat vaatteet päälleen. Oma kroppa tuntui todella vieraalta, jotain puuttui. Maha oli pehmeä ja reilusti pienempi.
Välillä tuli ikävä T:tä, vaikka olin hänen vieressään. En oikein tiennyt, mitä ajatella vauvasta. Ihanaa, mutta niin outoa. Hetki sitten vauva oli mahassa ja nyt hän on tässä. En oikeastaan edes tiennyt, kuinka vauvaa tulisi hoitaa. Milloin vauvaan koskee, milloin hällä on nälkä?
Aika meni aivan älyttömän nopeasti. Osastolle mennessäni ilta oli jo pitkällä. Kävelin synnytyssalista osastolle T sylissäni. Äitini kantoi tavaroitani. Toivon matkan loppuvan, koska T tuntui niin painavalta. Käytävä vaan jatkui ja jatkui, vaikka myöhemminkin olen sitä kävellyt ja lyhythän se on. Olin aivan varma, että en jaksa kävellä loppuun saakka. Nyt vasta osaan ajatella, kuinka vähissä voimat ovat olleet, jos 3,6kg on tuntunut mahdottomalta kantaa. Kuvittelin kuitenkin synnytyksen jälkeen olevani aivan entisessä kunnossa. En tuntenut väsymystä ja voimattomuutta.
Osastolla äitini laittoi tavarani kaappiin ja minut ohjattiin omaan sänkyyni. Pääsin ikkunan viereen. Samassa huoneessa oli minun lisäksi yksi äiti. Hoitaja jätti meidät keskenään.
Äitini lähti ja ajelemaan kotiin päin. Rupesin itkemään ja tuli jotenki todella pelottava olo. Ajatuksissani pyöri vaan, että en tiedä, miten vauvaa hoidetaan. Mitä jos se itkee, mitä teen? Olin niin epävarma, kun olla voi. Olen myös aina pelännyt sairaalaa ja yksin jääminen tuntui pahalta. Koska nään tuttuja seuraavan kerran? Kyllä se vauvanhoito siitä kuitenkin lähti luistamaan. Ihan totta, se tulee luonnostaan.
Ensimmäisen yön tärisin ja valvoin. Oli samaan aikaan kylmä ja kuuma, joka paikkaan koski särkylääkkeistä huolimatta. Olisin halunnut lisää kipulääkettä, mutta en kehdannut vaivata hoitajia. Tiesin, että he ovat siellä töissä, mutta yritin olla mahdollisimman huomamaton. En halunnut aiheuttaa ylimääräistä työtä. Mietin vauvaa, mietin kotia. Olin väsynyt, oli haikea olo, mutta silti olin maailman onnellisin tuore äiti.
Juominen sairaalassa oli imetyksen kannalta tärkeää ja janotti muutenkin ihan koko ajan. Muutamia kertoja minut jouduttiin katetroimaan ja olin varma, että en pääse koskaan kotiin, kun en pysty pissimään. Ravasin vessassa jatkuvan hädän takia ja lopulta aamuyöstä, se tuotti tulosta. Pissiminen onnistui jälleen normaalisti.
Välillä hoitajat painelivat kohtua, tutkivat tikkejä ja muutenkin tarkkailivat vointiani. Kuumetta mitattiin ja viimeisenä päivänä se oli noussut. Kuumeesta huolimatta minut päästettiin kotiin, kun vauvan hoito sujui hyvin.
Sairaalassa ruoka ei oikein maistunut. Vaikka minulla olisi ollut kovakin nälkä, tulin aivan täyteen syötyäni puolikkaan leipäpalan. Aamu- ja iltapala piti hakea itse aulasta ja siellä olevasta jääkaapista olisi saanut hakea ruokaa koska vaan. Lounas ja päivällinen oli aulassa haettavilla, mutta tuotiin myös omaan huoneeseen, jos ei itse esimerkiksi imetyksen kesken ollessa päässyt hakemaan.
Tämän listan avulla sairaalassa seurattiin, että kaikki sujuu, kuten pitää. Olin pitkään jännittänyt imettämistä ja pelkäsin, että se ei onnistuisi. Olin todella tyytyväinen, että se lähti sujumaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Yhden ainoan kerran T:lle annettiin ruiskusta lisämaitoa, kun T ei ruennut nälkäisenä rinnalta syömään. Vauva piti herättää yölläkin vähintään kolmen tunnin välein syömään.
Hoitajat vaihtoivat yöllä vauvalle vaipan, jos oli itse liian väsynyt. Vauvan kylvetystä, imetystä ja käsittelyä neuvottiin ja käytiin läpi. Oli jotenkin pelottavaa liikutella pientä ja hentoa vauvaa, että se ei menisi rikki.
Loppu ajan meitä oli sairaalahuoneessa yhteensä neljä. Jatkuvasti toivoin vaan omaa rauhaa ja kotiin pääsyä. Nukkuminen oli hankalaa. Jatkuvasti jonkun lapsi oli hereillä ja hoitajat kävivät huoneessa yölläkin. Olen aina herännyt pieniinkin ääniin. En myöskään halunnut nukkua päivällä. kun huoneessa kävi vieraita. Ymmärrän kyllä vieraiden käyvän, kun tutut haluavat nähdä uuden tulokkaan.
Minun luonani kävi vieraita tasan yhden kerran, kun sairaalassa oli päivittäin tunnin vierailuaika. Tuntui jotenkin oudolta, että muut viettivät aikaa lastensa isän kanssa, mutta itse hoidin kaiken yksin. Sairaalassa sai olla vierailuajan ulkpuolella vaan lapsen isä mutta minun tilanteessani olisin saanut valita yhden "tukihenkilön", kuten äitini, joka olisi viettänyt aikaa kanssani. Välimatkan ja töiden takia minulla ei kuitenkaan "tukihenkilöä" ollut. Itkin vieraideni lähdettyä, kun totuus iski taas vasten kasvoja, en tykännyt jäädä sinne yksin.
Ennen kotiinlähtöä T:lle tehtiin kotiinlähtötarkastus. Tarkastuksesta saimme lähetteen silmälääkärille, joka tutkisi T:n silmät ja jos tarpeen, leikkaus saataisiin ajoissa tehtyä. Tuntui niin pahalta kuulla joutuvamme lisätutkimuksiin, vaikka tiesin sen olevan meidän parhaaksemme. Silmät olivat meidän onneksemme kunnossa.
Raskausaikana minulla oli sosiaalityöntekijä, joka kävi sairaalassa juttelemassa kanssani mm. lapsen syntymästä, lapsen biologisesta isästä, parisuhdetilanteestani, kodistani ja tukiverkostostani. Sosiaalityöntekijä oli ymmärtäväinen, mukava ja rento.
Pääsin sairaalasta kotiin kolmen yön jälkeen ja tuntui niin ihanalta lähteä oman lapsen kanssa harjoittelemaan arkea. Vaikka halusin kotiin, oli silti haikea olo jättää sairaala taakseen ja lähteä. Hoitajat olivat ihania ja oli hieman ehtinyt tottunua sairaalaympäristöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti