Synnytyskertomus

Vaikka synnytyksestäni tuli eilen kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta, päätin tuoda oman tarinani esille. En muista aivan kaikkea kipujen, väsymyksen ja synnytyksestä kuluneen ajan vuoksi, mutta kerron, kuten muistan. 

Odotin synnytystä, mutta samalla pelkäsin sitä. En tiennyt kuka lähtee synnytykseen mukaani. Pelkäsin sitäkin, että joudun synnyttämään yksin, enkä pärjää. Äitini oli kyllä lupautunut mukaani, mutta hänellä oli mahdollisuus tulla vain viikonloppuna. Seuraava vaihtoehto olisi luultavasti ollut jompi kumpi siskoistani. Laskettuaika oli lauantai 3.9. joten olin melko varma, että synnytys menee yli viikonlopun. 

Viimeinen mahakuva kotoa

Lauantai 3.9.
rv40+0 valittelin äidilleni, mahassa välillä tuntuvaa outoa kipua. Kipu tuntui hieman lieviltä kuukautiskivuilta, jotka aina katoaa ja tulee uudelleen. En osannut yhdistää tätä tunnetta supistuksiin, mutta sitä se oli. Siivosin omaa autoani, lenkkeilin, saunoin ja kävin jopa grillillä syömässä. Valittelin läheisimmille ystävilleni, että en ole saanut ainuttakaan merkkiä lähestyvästä synnytyksestä, joten en varmaan synnytä koskaan. Salaa kuitenkin toivoin kipujeni liittyvän synnytykseen, koska en ollut tuntenut sellaista ennen. Sanoin vitsillä äidilleni illalla yhdentoista aikaan, että täytyy mennä nukkumaan pariksi tuntia, kun lähden sitten sairaalaan.

Sunnuntai 4.9.

Heräsin lauantai-sunnuntai yönä noin kello 1.30. En mielestäni kipuihin, mutta joku minut kuitenkin sai hereille. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta, kun mietin synnytyksen lähenevän ja kivut kovenivat.

Laitoin yhteen whatsapp ryhmään viestiä. Kysyin, mitä minun tulisi tehdä. Viestissä luki "Miusta vaan tuntuu, että herätän sen turhaan", tarkoitin tällä äitini herättämistä. Päädyin kuitenkin herättämään äitini. Tärisin, mutta en tiennyt oliki se kylmää, kipua vai jännitystä. Äitini laittaitui rauhassa lähtökuntoon ja pakkasi tarvittavat tavaransa mukaan. Kello kolme lähdimme puolitoista tuntia kestävälle ajomatkalle kohti sairaalaa.


Autossa supistusten väli tiheni noin kuuteen minuuttiin. Kiemurtelin penkissä jokaisen supistuksen aikana ja istuminen tuntui hankalalta. Tuntuu jälkeenpäin ajateltuna aivan idiootilta, mutta mentiin minun pyynnöstäni hetkeksi Prisman pihaan, koska pelkäsin sairaalaan menemistä niin paljon. Hämmästelin tyhjää Prisman parkkipaikkaa, mutta oli pakko todeta, että en kestä enää istua autossa. Lähdimme sairaalaan ja sinne saavuttuamme kello oli 4.50.

Sairaalassa vastaanotto oli mielestäni todella tyly. Kätilö puhui siihen sävyyn, että en kokenut saavani tulla synnyttämään. Aivan kuin hän olisi väheksynyt kipujani, jotka eivät ehkä ulospäin näkyneet. Hän kuitenkin otti meidät tarkkailuhuoneeseen ja sinne sain lämpimän kauratyynyn. Makasin sängyssä ja kipu oli mielestäni jo todella kova, kauratyyny lähinnä ärsytti, koska se oli aivan liian kuuma, enkä kokenut saavani siitä apua.

Lisäsin tämän kuvan instagramiin  tekstillä "Enää ei lähetäkkään ilman vauvaa."

Aamulla noin kuuden maissa pääsin vihdoin synnytyssaliin ammeeseen. Se auttoi jonkin verran ja sain toisen kätilön. Tämä kätilö oli hieman vanhempi nainen ja todella mukava. Hän oli kehunut äidilleni, kuinka ketterä ja rento olen, vaikka olen jo synnyttämässä. Otti todella hyvin vastaan minut nuoresta iästäni huolimatta ja kertoi kivunlievitystä annettavan sitä mukaa, kun tarvitaan. Hän myös ohjasi todella hyvin tekemään, mitä pitikin. 

8.15 oli aivan pakko saada ammeeseen ilokaasu, kun kivut kovenivat. Aluksi ilokaasu tuntui hyödyttömältä ja selitin äidilleni, että päässä pyörii ja tuntuu siltä samalta kuin humalassa ollessa. Jatkoin kuitenkin ilokaasun käyttöä ja se oli yllättävän hyödyllinen, kun oppi käyttämään oikein.

Meinasin lähteä ammeesta monta kertaa pois, kun supistuksia tuli 1-2min välein. Muistan, kun katselin kelloa jatkuvasti, aivan kun siitä olisi jotenkin voinut lukea, milloin synnytykseni loppuu. Toivoin ajan menevän nopeasti. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Jotenkin vain sinnettelin supistus kerrallaan ja unohdin siinnä välissä sen kivun. 

Vähän yli kymmenen kätilö tuli hakemaan minut pois ammeesta ja sinne kutsuttiin lääkäri kertomaan eri puudutus vaihtoehdoista. Siinnä vaiheessa kipu koveni aivan älyttömän nopeasti, enkä kuullut lääkärin puheista lähes mitään. Tästä hetkestä minulla on todella huonot muistikuvat. Yritin vain hengitellä ilokaasua. Minusta tuntui, että en voi pitää hetkeäkään taukoa, kun uusi supistus tulee, joten hengittelin sitä lähes tauotta. Tavallaan en edes ollut varma, onko se supistus vielä loppunut vai ei, kun uusi tuli ja koko maailma pyöri ilokaasun vuoksi.

En pystynyt sanomaan lääkärille mitään, joten epiduraali päädyttiin laittamaan. Lähinnä kai lääkärin päätökseltä, vaikka kyllä hän äidiltänikin yritti mielipidettä kysyä, kun en mitään saanut sanotuksi.

Kello 10.25 anestesialääkäri tuli huoneeseen. Hän rupesi laittamaan puudutusta, sekä epiduraalia. Käski pysyä paikallaan, mutta tietenkin hyppäsin eteenpäin, kun piikki tuntui pahalta. Epiduraalin (kanyylin?) laitto tuntui melko ilkeälle, vaikka lääkärin sanojen mukaan sen piti kutittaa, mutta se oli kuitenkin helpotus. 11.00 Kipupumpusta laitettiin lisää puudutusta menemään ja sen tehoa nostettiin hetkeä myöhemmin.

Tässä kohtaa pystyin vihdoin syömään. Olin siis ollut koko aamun muutaman jogurttilusikallisen voimin, mutta epiduraali lievitti kipuja todella paljon. Vessaankin pääsin jälleen liikkumaan, mutta minua unohdettiin varoittaa jalkojen puutumisesta. Meinasin kaatua sängyn viereen, enkä meinannut päästä ylös pöntöltä, jouduin ottamaan vauhtia moneen otteeseen. Minussa roikkui kaikennäköistä, olin kiinni kaikenmaailman johdoissa, kuten verenpainemittarissa, kipupumpussa ja kanyylissa.

12.55 lapsivesi meni, kun makoilin sängyllä. 13.15 meni myös limatulppa. Vähän myöhemmin olin 9cm auki. Silloin aloin taas tuntea oloni todella kipeäksi. Sain jonkin pallon jalkojeni väliin, jotta se helpottaisi oloani vauvan ollessa todella alhaalla. Kätilö poistui huoneesta ja sanoi, että voin pikkuhiljaa alkaa ponnistella varovasti vauvaa alaspäin. Minulle iski pieni paniikki ja ajattelun vaan, että en halua synnyttää, en todellakaan ole valmis siihen. Halusin perua koko tapahtuman. 

Valittelin taas äidilleni, että en voi olla yhtään missään asennossa, kun kaikki tuntuu niin pahalta ja se oli oikeasti aivan järkyttävää. Yritin soittaa soittokelloa, mutta jostain syystä se ei toiminut. Parin seuraavan yrityksen jälkeen sain kätilön huoneeseen.

Vauvalta näkyi jo tukka ja kätilöllekin taisi tulla hieman kiire. Tässä vaiheessa jouduin luopumaan ilokaasusta ja minua alkoi pelottaa vielä enemmän, koska kipu kovenisi ilokaasusta luopumisen myötä. Oli aivan hirvittävän hankalaa pitää takapuoli alhaalla ja yrittää olla ponnistamatta, että vauva ei tulisi liian kovalla vauhdilla maailmaan. 

15.13 pieni poika syntyi mitoin 3610g ja 50,50cm. Se tunne oli aivan uskomaton. Itkin ja nauroin samaan aikaan. Pian sain rakkaan syliini ja imetin häntä ensimmäistä kertaa. Syötiin ja juotiin onnittelukahvit. Pääsin suihkuun ja äitini piti nukkuvaa pienokaista sylissään.

Vaikka kokemus olikin kipeä, halusin hetken kuluttua synnyttämään uudelleen. Minulle iski aivan hirveä himo synnyttää ja harmitti, että se on ohi.