Suhtautuminen kroppaani

Muutamanlla viikolla olen tätä postausta jo eteenpäin lykännyt, kun aihe on omalla tavallaan arka käsitellä .Viimeistelin tämän kuitenkin nyt ja päätin saada tämän teillekin luettevaksi.

En oikeastaan koskaan ennen raskauttani ollut tyytyväinen kroppaani. Olin aina peruskoulussa vertaillut itseäni muihin ja nähnyt aina itseni pyöreämpänä, kuin muut ikäiseni. Tunsin oloni epämukavaksi ja usein ajatuksissani pyöri, mitä muut ajattelevat minusta, Kyseinen ajattelutapa on varmaan monelle tuon ikäiselle tuttua.

Muistan painaneeni seitsemännen luokan alussa 48kg, joka kuulostaa näin jälkeenpäin varsin hyvältä. Silloinkin ajattelin olevani se kaikista pyörein, vaikka en edes ollut. Yläkoulussa löysin silloisen poikaystäväni, joka jaksoi aina puhua siitä, että olen jopa liian hoikka, enkä syö. En halunnut syödä poikaystäväni nähden mitään, koska tunsin lihovani ja pelkäsin, että en kelpaa hänelle, jos syön liikaa hänen nähden. Jätin kouluruokailut pois. Syöminen hänen edessään hävetti. Todella pinnallista ajatella kyseisellä tavalla, mutta ei ihminen ajatuksilleen mitään voi.

Seurustelumme alkuaikoina kävin yökylässä usein hänen luonaan. Saatoin olla syömättä sen vuorokauden, koska en halunnut syödä hänen kotonaan. Osasyynä se, että en halunnut syödä hänen nähdessään, mutta se kodin sotkuisuus vaan lisäsi syömättömyyttäni. Ällötti ajatuskin siitä, että ruoka on pyörinyt likaisella pöydällä.

Seurustelun edettyä syöminen kuitenkin normalisoitui, kun en jaksanut enää välittää. Jotenkin sitä oppi elämään ajatuksen kanssa, että hän ei lähde, vaikka söisin. Myöhemmin suhde kääntyi huonompaan suuntaan ja sain jatkuvasti kuulla olevani lihava. Tuntui pahalta kuulla ensin olevansa liian laiha, jonka jälkeen onkin liian lihava. En tiedä oliko haukkuminen vitsiä vai ei, mutta itse ainakin otin ne tosissani. Se oli itsetunnolleni kova paikka.

Erosimme raskausaikanani ja itsetunto romahti täysin. Tuntui pahalta liikkua edes kävellen kouluun 500 metriä, kun pelkäsin kaikkien tuijottavan minua. Kukaan ei edes tiennyt raskaudestani vanhempieni ja hänen lisäkseen. Tunsin kaikkien tuijottavan minua, vaikka todellisuudessa sain samat katseet, kun aina ennenkin. Olo oli jotenkin niin pieni ja mitätön, kun itselle tärkeä henkilö katosi. Poikaystäväni tuntui silloin olevan kaikki tuki ja turva ja hän oli yhtäkkiä poissa elämästäni.

Paljastin raskauteni ja sain ympärilleni paljon tukea. Vatsastani alkoi näkyä melkein heti tämän jälkeen, koska viikkoja oli jo 17+.
Olin toivonut pitkään, että maha näkyisi, mutta mahan kasvaessa tunsinkin oloni lihavaksi. Ajattelin taas kaikkien kuvittelevan, että olen muuten vaan näin lihava, vaikka oikeasti olin raskaana.

rv 17+

Mahan suurentuessa lisää aloin pitämään siitä. Välillä olin todella epävarma, mutta suurimman osan ajasta rakastin vauvamahaa. Oikeastaan raskaus muutti omaan kroppaani suhtautumisen positiiviseen suuntaan. Vatsa vaan kasvoi ja tunsin, että siellä on pieni ihminen. Vatsani jopa näytti siltä. että joku kasvaa sen sisällä. Ikävöin raskausmahaani jo raskausaikana ja välillä toivoin, että saisin pitää sen ikuisesti. Välillä koin silti edelleen epävarmuuden tunnetta siitä, mitä ihmiset ajattelivat isosta mahastani. Tuntuu edes pahalta sanoa noin, kun tiedän, että mahani kasvoi hyvästä syystä.

Heinäkuun lopussa viimeistä kertaa töihin lähdössä ennen äitiyslomaa

Raskauden jälkeen kehuin, kuinka vatsani on kutistunut, enkä ole koskaan ollut näin laiha. Todellisuudessa minulla oli vielä aivan järkyttävän turvonnut vatsa synnytyksen jäljiltä, mutta se tuntui pieneltä raskausmahaan nähden. Osasin katsoa itseäni peilistä vaan hoikkana.

Synnytyksestä kotiutuneena

Paino putosi jonkin verran raskauden jälkeen. Nykyään voin sanoa olevani suhteellisen tyytyväinen itseeni. Edelleen toivoisin olevani muutaman kilon kevyempi ja pelkään lihovani, mutta pystyn silti katsomaan itseäni peilistä tyytyväisenä.
Harvemmin on päiviä. kun katson itseäni peilistä ja vihaan kroppaani.

Synnytyksen tuomat kokemukset

Tämän postauksen otsikoiminen tuntui todella hankalalta. Haluan nyt kuitenkin käsitellä tämän synnytyksen loppuun saakka.
Nämä kokemukset eivät tulleet suurimmaksi osaksi esille vielä edellisessä postauksessa, mutta myös nämä sain kokea. En halua valittaa mistään, vaan tuoda kokemuksia esille. Kaikkia näistä ei jokainen synnyttäjä tule kokemaan, mutta varmasti ainakin osa. Jotakuta voi ällöttää hyvinkin paljon, että menen näin henkilökohtaisuuksiin, mutta itse synnyttäneenä koen tämän kaiken olevan aivan normaalia. Mutta itse asiaan, tässä tulee kokemuksiani:

Tunteet Pelko, jännitys, ahdistuneisuus, onnellisuus, itku, nauru.. En ollut koskaan tuntenut niin montaa tunnetta yhtä aikaa. Jotain aivan selittämätöntä, mutta silti ihanaa. Ei oikeastaan edes väsyttänyt, kun oli niin onnellinen.

Tikit Joillekin ne voi tuottaa oikeasti suurta kipua. Minun kohdallani itse tikkien ompelu nipisteli vähän, kun olin saanut puudutuksen.  Puudutuksen vaikutus alkoi hiipua vähän liian aikaiseen tikkejä ommeltaessa, jolloin se loppu tuotti jopa hieman tuskaa. Itse tikkejen olemista en juurikaan huomannut. Ne piti huuhtoa joka vessareissulla, mutta muuten niissä ei ollut mitään ihmeellistä. Pois niiden piti lähteä itsestään, mutta ei ne sitten koskaan lähtenytkään. Tämän takia jouduin poistattamaan ne ja se nipisteli aivan älyttömästi. 

Pissiminen En ole koskaan toivonut niin paljon, että pystyisin pissimään. Tahdoin vaan kotiin ja tiesin joutuvani viettämään pidemmän aikaa sairaalassa, jos pissi ei lähtisi tulemaan. Minut katetroitiin yhteensä  kolme kertaa. Juuri ennen synnytystä, muutama tunti synnytyksen jälkeen ja illalla ennen nukkumaanmenoa. Yritin useaan otteeseen käydä vessassa tuloksetta, vaikka rakko oli täynnä. Aamuyöstä sain vihdoin pissin tulemaan ja olin todella tyytyväinen. Olin jo kehitellyt kaiken maailman kauhutarinat siitä, että en voi lähteä kotiin, koska en yksinkertaisesti voi käydä vessassa.

Lantionpohjalihakset menee aivan uskomattoman huonoon kuntoon.

Veri Tunsin oloni sairaalassa todella kamalaksi. Pitkät valkeat sukat, joiden sauma tuntui varpaissa pahalta, pitkä sininen mekko, kamalan värinen aamutakki, verkkoalushousut ja vaippa. Aivan järkyttävän kokoinen side/vaippa, miksi sitä nyt haluaakaan sanoa, mutta silti pelotti, että veri valuu siitäkin läpi. Suihkussa käynti oli tuskaa, kun se vaippa olisi pitänyt saada jalkoväliin jo siinnä suihkun alla, ellei halunnut liata joka paikkaan. Sitä samaa vuotoa kahdeksan  viikkoa, onneksi ei niin runsaana koko aikaa.

Maidonnousu Tuntui siltä, että tissit räjähtävät pian, kun ovat niin täynnä maitoa. Sairaalassa ollessani mekko kastui jatkuvasti, kun maitoa tulvi tisseistä koko ajan. Tissien hipaisukin tuntui kipeältä, eikä sille oikeastaan voinut mitään. Täytyi vain odottaa. 

Imetys Sain imetykseen yllättävän vähän neuvoja. Sairaalassa imetin vain maatessani, joten en oikein kotonakaan tiennyt, kuinka voisin istua ja imettää samaan aikaan.

Kohtutulehdus Olin pelännyt kohtutulehdusta jo ennen synnytystä, kun olin siitä lukenut. Minut päästettiin synnytyksen jälkeen kuumeessa kotiin, mutta jouduin sairaalaan takaisin. Suurin pelko oli, että en saisi lapsia sen takia, kuten taudin pitkittyessä voi käydä. Kaksi päivää olin ehtinyt kotiutua vauvani kanssa, kunnes heräsin yöllä vatsakipuun. Nukuin kuitenkin aamuun asti, mutta herätessäni en päässyt enää mihinkään. Kävelin vessaan tuskaisesti, hitaasti ja kauan, koska kävelystäkään ei tullut yhtään mitään. Äitini joutui hoitamaan vauvan ja lähdimme päivystykseen. Kohtutulehdus oli lääkärin diagnoosi ja hän laittoi meidät Joensuuhun. Siellä kohtutulehdus varmennettiin ja jäin osastolle kolmeksi yöksi crp:n ollessa 250.

Kipu ja nukkuminen Synnytyskipua ei voi kuvailla.Todella kova kipu, mutta toisaalta sen kivun halusi kestävän pidempäänkin. Sairaalassa sain aina 2x1000mg särkylääkettä pyynnöstä. Silti tärisin ekan sairaalayön kivusta ja kylmästä. Se olo oli aivan kamala. Myöskin istuminen, seisominen ja käveleminen tuotti kipua seuraavien päivien ajan. Muistan kävelleeni sairaalankäytäviä ja miettiväni kävelenkö omituisesti, kun selässä tuntuu kipua ja olo on jotenkin jäykkä. Alapäätä jomotti joka askeleella ja istuminen tuotti tuskaa vielä enemmän. Sängyssä makoilu myös teki pahaa, kun kipu yltyi huonossa asennossa oltaessa. Meluakin sairaalassa riitti, joten heräilin koko ajan. Vaikka kipuja olikin, olo oli oikeastaan parempi, kun odotin.

Jälkisupistukset Kohtu supistelee oikeasti todella kovaa synnytyksen jälkeen. Etenkin imetyksen aikana. Kipu tuntuu samalta, kuin synnytksen aikaiset supistukset, mutta lievemmältä. En muista kuinka kauan tätä kesti, mutta useamman päivän.

Yksityisyyden puute Sairaalan verhot eivät peittäneet oikeastaan mitään. Minut katetroitiin pariin otteeseen toisten nähden, kohtua paineltiin ja tikkejä tutkittiin. Viereeni sattui henkilö, joka puhui jatkuvasti puhelimessa, joten siltäkään osin rauhaa ei ollut. 

Ikävä Miten voi olla niin kova ikävä tuttuja ihmisiä ja jopa omaa vauvaa, joka makaa vieressä? Miten voi tulla niin kova ikävä synnytystä, joka juuri loppui? Muutenkin oli niin herkkä oli ja melkein kaikki itketti. 

Synnytyksen jälkeiset tuntemukset

Vauva on syntynyt, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Harmittaa saada nämä kirjoitetuksi vasta nyt. Olisi mielenkiintoista muistaa, mitä kaikkea ajatuksissa on silloin pyörinyt, sekä muistaa kaikki sairaalassa olosta.

Ihan rehellisesti en muista tarkkaa järjestystä tapahtumille, mutta aika pian synnytyksen jälkeen imetin T:tä. Juotiin kahvit, sain ruokaa ja lääkäri mittaili T:tä. Kaikki tuntui niin jännältä ja uudelta. Jopa suihkuun meno tuntui haikelata, kun joutui ja jättämään T:n hetkeksi mummon syliin. Tuntui kuitenkin ihanalta saada se kaikki lika itsestään pois ja saada puhtaat vaatteet päälleen. Oma kroppa tuntui todella vieraalta, jotain puuttui. Maha oli pehmeä ja reilusti pienempi. 

Välillä tuli ikävä T:tä, vaikka olin hänen vieressään. En oikein tiennyt, mitä ajatella vauvasta. Ihanaa, mutta niin outoa. Hetki sitten vauva oli mahassa ja nyt hän on tässä. En oikeastaan edes tiennyt, kuinka vauvaa tulisi hoitaa. Milloin vauvaan koskee, milloin hällä on nälkä?

Aika meni aivan älyttömän nopeasti. Osastolle mennessäni ilta oli jo pitkällä. Kävelin synnytyssalista osastolle T sylissäni. Äitini kantoi tavaroitani. Toivon matkan loppuvan, koska T tuntui niin painavalta. Käytävä vaan jatkui ja jatkui, vaikka myöhemminkin olen sitä kävellyt ja lyhythän se on. Olin aivan varma, että en jaksa kävellä loppuun saakka. Nyt vasta osaan ajatella, kuinka vähissä voimat ovat olleet, jos 3,6kg on tuntunut mahdottomalta kantaa. Kuvittelin kuitenkin synnytyksen jälkeen olevani aivan entisessä kunnossa. En tuntenut väsymystä ja voimattomuutta.

Osastolla äitini laittoi tavarani kaappiin ja minut ohjattiin omaan sänkyyni. Pääsin ikkunan viereen. Samassa huoneessa oli minun lisäksi yksi äiti. Hoitaja jätti meidät keskenään. 

Äitini lähti ja ajelemaan kotiin päin. Rupesin itkemään ja tuli jotenki todella pelottava olo. Ajatuksissani pyöri vaan, että en tiedä, miten vauvaa hoidetaan. Mitä jos se itkee, mitä teen? Olin niin epävarma, kun olla voi. Olen myös aina pelännyt sairaalaa ja yksin jääminen tuntui pahalta. Koska nään tuttuja seuraavan kerran? Kyllä se vauvanhoito siitä kuitenkin lähti luistamaan. Ihan totta, se tulee luonnostaan.

Ensimmäisen yön tärisin ja valvoin. Oli samaan aikaan kylmä ja kuuma, joka paikkaan koski särkylääkkeistä huolimatta. Olisin halunnut lisää kipulääkettä, mutta en kehdannut vaivata hoitajia. Tiesin, että he ovat siellä töissä, mutta yritin olla mahdollisimman huomamaton. En halunnut aiheuttaa ylimääräistä työtä. Mietin vauvaa, mietin kotia. Olin väsynyt, oli haikea olo, mutta silti olin maailman onnellisin tuore äiti.

Juominen sairaalassa oli imetyksen kannalta tärkeää ja janotti muutenkin ihan koko ajan. Muutamia kertoja minut jouduttiin katetroimaan ja olin varma, että en pääse koskaan kotiin, kun en pysty pissimään. Ravasin vessassa jatkuvan hädän takia ja lopulta aamuyöstä, se tuotti tulosta. Pissiminen onnistui jälleen normaalisti.

Välillä hoitajat painelivat kohtua, tutkivat tikkejä ja muutenkin tarkkailivat vointiani. Kuumetta mitattiin ja viimeisenä päivänä se oli noussut. Kuumeesta huolimatta minut päästettiin kotiin, kun vauvan hoito sujui hyvin. 

Sairaalassa ruoka ei oikein maistunut. Vaikka minulla olisi ollut kovakin nälkä, tulin aivan täyteen syötyäni puolikkaan leipäpalan. Aamu- ja iltapala piti hakea itse aulasta ja siellä olevasta jääkaapista olisi saanut hakea ruokaa koska vaan. Lounas ja päivällinen oli aulassa haettavilla, mutta tuotiin myös omaan huoneeseen, jos ei itse esimerkiksi imetyksen kesken ollessa päässyt hakemaan.

Tämän listan avulla sairaalassa seurattiin, että kaikki sujuu, kuten pitää. Olin pitkään jännittänyt imettämistä ja pelkäsin, että se ei onnistuisi. Olin todella tyytyväinen, että se lähti sujumaan heti ensimmäisistä päivistä alkaen. Yhden ainoan kerran T:lle annettiin ruiskusta lisämaitoa, kun T ei ruennut nälkäisenä rinnalta syömään. Vauva piti herättää yölläkin vähintään kolmen tunnin välein syömään.

Hoitajat vaihtoivat yöllä vauvalle vaipan, jos oli itse liian väsynyt. Vauvan kylvetystä, imetystä ja käsittelyä neuvottiin ja käytiin läpi. Oli jotenkin pelottavaa liikutella pientä ja hentoa vauvaa, että se ei menisi rikki. 

Loppu ajan meitä oli sairaalahuoneessa yhteensä neljä. Jatkuvasti toivoin vaan omaa rauhaa ja kotiin pääsyä. Nukkuminen oli hankalaa. Jatkuvasti jonkun lapsi oli hereillä ja hoitajat kävivät huoneessa yölläkin. Olen aina herännyt pieniinkin ääniin. En myöskään halunnut nukkua päivällä. kun huoneessa kävi vieraita. Ymmärrän kyllä vieraiden käyvän, kun tutut haluavat nähdä uuden tulokkaan.

Minun luonani kävi vieraita tasan yhden kerran, kun sairaalassa oli päivittäin tunnin vierailuaika. Tuntui jotenkin oudolta, että muut viettivät aikaa lastensa isän kanssa, mutta itse hoidin kaiken yksin. Sairaalassa sai olla vierailuajan ulkpuolella vaan lapsen isä mutta minun tilanteessani olisin saanut valita yhden "tukihenkilön", kuten äitini, joka olisi viettänyt aikaa kanssani. Välimatkan ja töiden takia minulla ei kuitenkaan "tukihenkilöä" ollut. Itkin vieraideni lähdettyä, kun totuus iski taas vasten kasvoja, en tykännyt jäädä sinne yksin.

Ennen kotiinlähtöä T:lle tehtiin kotiinlähtötarkastus. Tarkastuksesta saimme lähetteen silmälääkärille, joka tutkisi T:n silmät ja jos tarpeen, leikkaus saataisiin ajoissa tehtyä. Tuntui niin pahalta kuulla joutuvamme lisätutkimuksiin, vaikka tiesin sen olevan meidän parhaaksemme. Silmät olivat meidän onneksemme kunnossa.

Raskausaikana minulla oli sosiaalityöntekijä, joka kävi sairaalassa juttelemassa kanssani mm. lapsen syntymästä, lapsen biologisesta isästä, parisuhdetilanteestani, kodistani ja tukiverkostostani. Sosiaalityöntekijä oli ymmärtäväinen, mukava ja rento.

Pääsin sairaalasta kotiin kolmen yön jälkeen ja tuntui niin ihanalta lähteä oman lapsen kanssa harjoittelemaan arkea. Vaikka halusin kotiin, oli silti haikea olo jättää sairaala taakseen ja lähteä. Hoitajat olivat ihania ja oli hieman ehtinyt tottunua sairaalaympäristöön. 

Synnytyskertomus

Vaikka synnytyksestäni tuli eilen kuluneeksi tasan yhdeksän kuukautta, päätin tuoda oman tarinani esille. En muista aivan kaikkea kipujen, väsymyksen ja synnytyksestä kuluneen ajan vuoksi, mutta kerron, kuten muistan. 

Odotin synnytystä, mutta samalla pelkäsin sitä. En tiennyt kuka lähtee synnytykseen mukaani. Pelkäsin sitäkin, että joudun synnyttämään yksin, enkä pärjää. Äitini oli kyllä lupautunut mukaani, mutta hänellä oli mahdollisuus tulla vain viikonloppuna. Seuraava vaihtoehto olisi luultavasti ollut jompi kumpi siskoistani. Laskettuaika oli lauantai 3.9. joten olin melko varma, että synnytys menee yli viikonlopun. 

Viimeinen mahakuva kotoa

Lauantai 3.9.
rv40+0 valittelin äidilleni, mahassa välillä tuntuvaa outoa kipua. Kipu tuntui hieman lieviltä kuukautiskivuilta, jotka aina katoaa ja tulee uudelleen. En osannut yhdistää tätä tunnetta supistuksiin, mutta sitä se oli. Siivosin omaa autoani, lenkkeilin, saunoin ja kävin jopa grillillä syömässä. Valittelin läheisimmille ystävilleni, että en ole saanut ainuttakaan merkkiä lähestyvästä synnytyksestä, joten en varmaan synnytä koskaan. Salaa kuitenkin toivoin kipujeni liittyvän synnytykseen, koska en ollut tuntenut sellaista ennen. Sanoin vitsillä äidilleni illalla yhdentoista aikaan, että täytyy mennä nukkumaan pariksi tuntia, kun lähden sitten sairaalaan.

Sunnuntai 4.9.

Heräsin lauantai-sunnuntai yönä noin kello 1.30. En mielestäni kipuihin, mutta joku minut kuitenkin sai hereille. Kävin vessassa ja yritin mennä takaisin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta, kun mietin synnytyksen lähenevän ja kivut kovenivat.

Laitoin yhteen whatsapp ryhmään viestiä. Kysyin, mitä minun tulisi tehdä. Viestissä luki "Miusta vaan tuntuu, että herätän sen turhaan", tarkoitin tällä äitini herättämistä. Päädyin kuitenkin herättämään äitini. Tärisin, mutta en tiennyt oliki se kylmää, kipua vai jännitystä. Äitini laittaitui rauhassa lähtökuntoon ja pakkasi tarvittavat tavaransa mukaan. Kello kolme lähdimme puolitoista tuntia kestävälle ajomatkalle kohti sairaalaa.


Autossa supistusten väli tiheni noin kuuteen minuuttiin. Kiemurtelin penkissä jokaisen supistuksen aikana ja istuminen tuntui hankalalta. Tuntuu jälkeenpäin ajateltuna aivan idiootilta, mutta mentiin minun pyynnöstäni hetkeksi Prisman pihaan, koska pelkäsin sairaalaan menemistä niin paljon. Hämmästelin tyhjää Prisman parkkipaikkaa, mutta oli pakko todeta, että en kestä enää istua autossa. Lähdimme sairaalaan ja sinne saavuttuamme kello oli 4.50.

Sairaalassa vastaanotto oli mielestäni todella tyly. Kätilö puhui siihen sävyyn, että en kokenut saavani tulla synnyttämään. Aivan kuin hän olisi väheksynyt kipujani, jotka eivät ehkä ulospäin näkyneet. Hän kuitenkin otti meidät tarkkailuhuoneeseen ja sinne sain lämpimän kauratyynyn. Makasin sängyssä ja kipu oli mielestäni jo todella kova, kauratyyny lähinnä ärsytti, koska se oli aivan liian kuuma, enkä kokenut saavani siitä apua.

Lisäsin tämän kuvan instagramiin  tekstillä "Enää ei lähetäkkään ilman vauvaa."

Aamulla noin kuuden maissa pääsin vihdoin synnytyssaliin ammeeseen. Se auttoi jonkin verran ja sain toisen kätilön. Tämä kätilö oli hieman vanhempi nainen ja todella mukava. Hän oli kehunut äidilleni, kuinka ketterä ja rento olen, vaikka olen jo synnyttämässä. Otti todella hyvin vastaan minut nuoresta iästäni huolimatta ja kertoi kivunlievitystä annettavan sitä mukaa, kun tarvitaan. Hän myös ohjasi todella hyvin tekemään, mitä pitikin. 

8.15 oli aivan pakko saada ammeeseen ilokaasu, kun kivut kovenivat. Aluksi ilokaasu tuntui hyödyttömältä ja selitin äidilleni, että päässä pyörii ja tuntuu siltä samalta kuin humalassa ollessa. Jatkoin kuitenkin ilokaasun käyttöä ja se oli yllättävän hyödyllinen, kun oppi käyttämään oikein.

Meinasin lähteä ammeesta monta kertaa pois, kun supistuksia tuli 1-2min välein. Muistan, kun katselin kelloa jatkuvasti, aivan kun siitä olisi jotenkin voinut lukea, milloin synnytykseni loppuu. Toivoin ajan menevän nopeasti. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Jotenkin vain sinnettelin supistus kerrallaan ja unohdin siinnä välissä sen kivun. 

Vähän yli kymmenen kätilö tuli hakemaan minut pois ammeesta ja sinne kutsuttiin lääkäri kertomaan eri puudutus vaihtoehdoista. Siinnä vaiheessa kipu koveni aivan älyttömän nopeasti, enkä kuullut lääkärin puheista lähes mitään. Tästä hetkestä minulla on todella huonot muistikuvat. Yritin vain hengitellä ilokaasua. Minusta tuntui, että en voi pitää hetkeäkään taukoa, kun uusi supistus tulee, joten hengittelin sitä lähes tauotta. Tavallaan en edes ollut varma, onko se supistus vielä loppunut vai ei, kun uusi tuli ja koko maailma pyöri ilokaasun vuoksi.

En pystynyt sanomaan lääkärille mitään, joten epiduraali päädyttiin laittamaan. Lähinnä kai lääkärin päätökseltä, vaikka kyllä hän äidiltänikin yritti mielipidettä kysyä, kun en mitään saanut sanotuksi.

Kello 10.25 anestesialääkäri tuli huoneeseen. Hän rupesi laittamaan puudutusta, sekä epiduraalia. Käski pysyä paikallaan, mutta tietenkin hyppäsin eteenpäin, kun piikki tuntui pahalta. Epiduraalin (kanyylin?) laitto tuntui melko ilkeälle, vaikka lääkärin sanojen mukaan sen piti kutittaa, mutta se oli kuitenkin helpotus. 11.00 Kipupumpusta laitettiin lisää puudutusta menemään ja sen tehoa nostettiin hetkeä myöhemmin.

Tässä kohtaa pystyin vihdoin syömään. Olin siis ollut koko aamun muutaman jogurttilusikallisen voimin, mutta epiduraali lievitti kipuja todella paljon. Vessaankin pääsin jälleen liikkumaan, mutta minua unohdettiin varoittaa jalkojen puutumisesta. Meinasin kaatua sängyn viereen, enkä meinannut päästä ylös pöntöltä, jouduin ottamaan vauhtia moneen otteeseen. Minussa roikkui kaikennäköistä, olin kiinni kaikenmaailman johdoissa, kuten verenpainemittarissa, kipupumpussa ja kanyylissa.

12.55 lapsivesi meni, kun makoilin sängyllä. 13.15 meni myös limatulppa. Vähän myöhemmin olin 9cm auki. Silloin aloin taas tuntea oloni todella kipeäksi. Sain jonkin pallon jalkojeni väliin, jotta se helpottaisi oloani vauvan ollessa todella alhaalla. Kätilö poistui huoneesta ja sanoi, että voin pikkuhiljaa alkaa ponnistella varovasti vauvaa alaspäin. Minulle iski pieni paniikki ja ajattelun vaan, että en halua synnyttää, en todellakaan ole valmis siihen. Halusin perua koko tapahtuman. 

Valittelin taas äidilleni, että en voi olla yhtään missään asennossa, kun kaikki tuntuu niin pahalta ja se oli oikeasti aivan järkyttävää. Yritin soittaa soittokelloa, mutta jostain syystä se ei toiminut. Parin seuraavan yrityksen jälkeen sain kätilön huoneeseen.

Vauvalta näkyi jo tukka ja kätilöllekin taisi tulla hieman kiire. Tässä vaiheessa jouduin luopumaan ilokaasusta ja minua alkoi pelottaa vielä enemmän, koska kipu kovenisi ilokaasusta luopumisen myötä. Oli aivan hirvittävän hankalaa pitää takapuoli alhaalla ja yrittää olla ponnistamatta, että vauva ei tulisi liian kovalla vauhdilla maailmaan. 

15.13 pieni poika syntyi mitoin 3610g ja 50,50cm. Se tunne oli aivan uskomaton. Itkin ja nauroin samaan aikaan. Pian sain rakkaan syliini ja imetin häntä ensimmäistä kertaa. Syötiin ja juotiin onnittelukahvit. Pääsin suihkuun ja äitini piti nukkuvaa pienokaista sylissään.

Vaikka kokemus olikin kipeä, halusin hetken kuluttua synnyttämään uudelleen. Minulle iski aivan hirveä himo synnyttää ja harmitti, että se on ohi.